Tienomistaja, tiekunta olet sinä!

Asiallisesti rakennettu metsätie kestää isältä pojalle. Tai kestäisi, jos sitä pidettäisiin kunnossa. Harmittavan usein ei pidetä. Suomen metsätieverkosto on rapautumassa kiihtyvään tahtiin.

Suomen tieverkostosta viidesosa on yksityisiä metsäteitä. Tämä tarkoittaa noin 120 000 kilometriä teitä, joiden kunnossapito on täysin tieosakkaiden eli maanomistajien, vai pitäisikö sanoa tienomistajien, vastuulla. Tieosakkaiden tulisi jokaisen osaltaan huolehtia tien kunnon säilyttämisestä, jotta tie palvelisi käyttötarkoitustaan. Käytännössä tämä tarkoittaa useimmiten puunkorjuuta niin kesällä kuin talvellakin, mutta myös maatalouden liikennettä sekä koteihin tai mökeille kulkemista.

Metsätie on kuin asunto-osakeyhtiö

Yhtiömuotoinen asuminen on tuttua monelle. Jokainen osakkeenomistaja omistaa oman siivunsa asunto-osakeyhtiöstä, joka hallinnoi asuinrakennusta. Ja yhtiövastikkeen muodossa jokainen osakkeenomistaja vastaa omalta osaltaan siitä, että talo pidetään käyttötarkoitustaan vastaavassa kunnossa. Tarvittaessa voidaan myös joutua ottamaan lainaa isompiin investointeihin. Tuskin kenellekään tulee mieleen jättää asuinrakennusta ilman huolenpitoa. Useimmiten taloyhtiön avTieuksi omaisuudenhoitoon palkataan myös isännöitsijä. Kiinteistönhoidon ammattilaisen kokemus ja näkemys on korvaamatonta.

Miksi metsätien laiminlyönti on sitten niin yleistä? Metsätiehän on niin ikään yhteinen omistus, jonka kunnossapidon pitäisi olla jokaisen etu. Silti tieosakkaat tuntuvat olevan valmiita vuodesta toiseen jättämään kaikki hoitotoimet tekemättä. Tiekunnan kokouksessa päätetään olemattoman pieni yksikkömaksu, joka ei millään riitä kattamaan vuotuisia hoitotarpeita. Joskus maksua ei peritä lainkaan. Tai pahimmillaan tiekuntaa ei ole perustettukaan, jolloin mitään järjestelmällisiä hoitotöitä ei tapahdu. Tieisännöitsijän palveluista ei ole moni kuullutkaan.

Vääriä mielikuvia ja tiedon puutetta

Syy laiminlyöntiin taitaa löytyä menneisyydessä opituista ajatusmalleista. Suomen nykyinen metsätieverkosto on rakennettu isolta osin valtion rahalla. Esimerkiksi tieurakoiden suunnittelutyöhön on aiemmin maksettu valtion tukea sata prosenttia kustannuksista. Kun toteutuskustannuksia on samaan aikaan tuettu ja tuetaan edelleen merkittävästi, ei tieosakkaalle välttämättä konkretisoidu oman tien arvo. Sellaista, mitä ei osaa riittävästi arvostaa, ei tajua riittävästi hoitaa. Asiaa ei auta sekään, että puunostajien on puuta joka tapauksessa teiden varsilta saatava ja usein tien huono kunto ratkeaa (ainakin hetkellisesti) kuin itsestään, kun ”firma tuo soroa” huonoksi päästetylle tielle puunkorjuun yhteydessä. Tämä sorastuksen ja mahdollisten lanausten hinta peritään kuitenkin lopulta puunmyyjältä, sillä mitä isompi on korjuukulu, sitä vähemmän puusta on mahdollista maksaa.

Lisäksi tieosakkailta vaikuttaisi puuttuvan tietoa kaikista vaadittavista toimista tien ylläpitämiseksi. Tällöin myös kaikki tienpidon kustannukset tuntuvat ylimääräisiltä ja tarpeettomilta maksueriltä. Tähän asti hoitotöistä on useissa tiekunnissa selvitty talkoilla. Tuskin tulevaisuudessa. Metsänomistajien kaupungistuessa ja etämetsänomistamisen lisääntyessä tiekuntien toiminta tulee muuttumaan: järjestelmällinen tienpito vähänkään isommassa tiekunnassa ei voi perustua muutamien aktiivien panokseen.

Jotain kehitystäkin on tapahtunut: tieisännöinnin kysyntä on noussut viime vuosina merkittävästi. Se tarkoittaa, että on olemassa yhä enemmän tiekuntia, joissa tienomistajat tiedostavat tarvitsevansa apua tien hallinnoinnissa ja kunnossapidossa. Isännöinnin kysynnän kasvu on varmasti seurausta myös etämetsänomistamisen lisääntymisestä. Asiansa osaava tieisännöitsijä haukkuu varmasti hintansa siinä missä asunto-osakeyhtiössäkin. Onpa tieisännöitsijästä apua tiekunnan eriävien näkemysten selvittelyssäkin.

Yhteistyöllä ja ennakoiden tie pysyy kunnossa

lanaus2Tienpito ei vaadi mahdottomia investointeja osakkailta. Vuosittainen lanaus ja muutaman vuoden välein tehtävä ojanvarsipusikoiden niitto vievät jo pitkälle. Sorastus silloin tällöin ei myöskään ole pahitteeksi. Vaihtoehtoisesti tie jätetään hoitamatta ja siinä missä hyvin rakennettu metsätie kestäisi kolmekymmentä vuotta ilman isompia remontteja, rapistuu hoitamaton tie kymmenessä vuodessa perusparannuskuntoon. Se jos mikä on kallista.

Pallo on osakkailla. Jokainen tieosakas voi vaatia toimintaa omaisuutensa parhaaksi. Ilman osakkaiden aktiivisuutta mitään ei varmasti tapahdu. Pienemmässä tiekunnassa vuosittaisten hoitotoimien organisointi ei vielä aiheuta kohtuutonta vaivaa. Jos ei tiekunnasta kuitenkaan löydy aktiivisia puuhamiehiä ja -naisia tietä hoitamaan, osakkaan on paras vaatia tienpidon siirtämistä osin tai kokonaan ammattilaisille. Näin etenkin isoissa tiekunnissa, joissa hallinnollinen puoli vie jo merkittävästi aikaa. Vaatiminen on jo sanana ikävä ja kannattaakin miettiä asiansa esittämistapa tarkoin. Riitelemällä tiekunnan kokouksessa ei tienhoito edisty.

Jokainen maakunnissa työskentelevä metsäammattilainen tietää alueensa hyvät ja huonot tiet. Yhteinen nimittäjä hyville teille on järjestelmällinen hallinto ja hoito. Tiekunta kerää sopivaa tiemaksua osakkailta. Sellaisella maksulla omaisuus pysyy hoidettuna ja vältetään kalliit ylimääräiset korjaustoimet. Monesti mukana kuvioissa on tieisännöitsijä, mutta ei aina ja se ei ole hyvän tienpidon edellytys, jos osakkailla vain omaa aikaa riittää. Tällaisen tien varrelta myytävään leimikkoon tulee tarjous kaikilta varteenotettavilta ostajilta ja hyvään hintaan. Tie kestää käytössä ja kovimmankin rekkarallin aikaan tienvarren mökeille pääsee edelleen henkilöautolla!